Oli aika, jolloin julkinen kotihoito vielä tuntui yhteistyöltä. Pieni tuttu porukka, rauhallinen kohtaaminen ja jatkuvuus loivat turvallisuuden tunnetta niin läheiselleni kuin minullekin.
Julkinen kotihoito toimi vielä silloin, kun käyntejä oli vähän ja mukana oli pieni tuttu porukka.
Samat ihmiset kävivät säännöllisesti, ja vähitellen he oppivat tuntemaan läheiseni ja hänen tapansa. Silloin yhteistyö sujui. Olin helpottunut, kun hoivakotivuodet olivat ohi.
Perehdytin uusia työntekijöitä mielelläni. Näytin, miten läheiseni kohdataan rauhallisesti, miten kuulovamma huomioidaan ja miten turvallisuuden tunne rakentui jatkuvuudesta, rauhallisuudesta ja siitä, että asiat tehtiin samalla tavalla kerta toisensa jälkeen.
Huonot hoivakokemukset olivat jättäneet jälkensä syvälle mieleen, niin läheiseni kuin minunkin.
Kiireinen tai vääränlainen lähestyminen saattoi näkyä heti levottomuutena ja puolustautumisena. Turvattomuuden tunne saattoi näkyä vielä seuraavissa kohtaamisissa ja jatkua päivien ajan.
Vuosien aikana olin oppinut, ettei levottomuus tai vaippojen repiminen syntynyt ilman syytä. Kun kohtaaminen oli rauhallista, tuttua ja turvallista, niitä ei esiintynyt lainkaan.
Juuri siksi jatkuvuus oli niin tärkeää. Pieni tuttu porukka, samanlainen rauhallinen toimintatapa ja yhden ihmisen kiireetön kohtaaminen vahvistivat turvallisuuden tunnetta.
Siksi pienilläkin asioilla oli merkitystä: sillä miten puhuttiin, mistä suunnasta lähestyttiin, miten katsekontakti otettiin, miten kosketettiin ja annettiinko aikaa ymmärtää tilanne.
Myös haavanhoidossa tunnelma vaikutti paljon.
Rauhallisuus näkyi kaikessa. Siinä pidettiinkö kasvot peitettyinä vai näkyvillä silloin kun se oli mahdollista ja ymmärrettiinkö, mikä toi turvallisuuden tunnetta juuri läheiselleni. Kuulovammaiselle kasvojen näkeminen oli osa turvallisuuden tunnetta.
Televisio oli haavanhoidon aikana tärkeä, sillä se auttoi suuntaamaan ajatuksia pois itse hoidosta. Silläkin oli merkitystä mitä katsottiin.
Silloin kun virkkaaminen vielä onnistui, läheiseni virkkasi mielellään hoidon aikana. Käsissä piti olla jotain tuttua ja turvallista. Pienet naposteltavat ja hedelmäpalat kuuluivat niinikään hoitotilanteeseen.
Ne saattoivat ulkopuolisen silmissä näyttää pieniltä asioilta, mutta meille ne olivat osa välttämätöntä turvallista ja inhimillistä hoitoa. Ne loivat rauhallisuutta ja tekivät haavanhoidosta inhimillisempää.
Kaikki eivät ymmärtäneet sitä heti. Moni ajatteli ehkä vain itse haavaa ja sidoksia, mutta minä näin myös ihmisen niiden ympärillä.
Olin seurannut haavanhoitoa vuosia läheltä ja osallistunut siihen itsekin. Vuosien aikana opin tunnistamaan, mitkä tuotteet sopivat läheiseni herkälle iholle ja mitkä taas aiheuttivat ongelmia. Halusin auttaa uusia työntekijöitä onnistumaan työssään ja välittää eteenpäin kaiken sen, mitä olin itse vuosien aikana oppinut läheiseni hoidosta.
Kaikki ei ollut vain teknistä hoitamista. Kyse oli myös ihmisarvosta. Siitä, että toinen saa tuntea olonsa turvalliseksi kaikkein haavoittuvimmissakin tilanteissa.
Ja silloin, kun samat ihmiset kävivät säännöllisesti, se vielä onnistui.