Hoivakodissa tapahtuneet tilanteet jättivät pysyvän jäljen: läheiseni jäi ilman riittävää hoitoa, ja vastuu inhimillisestä arjesta siirtyi käytännössä minulle.
Muistot traumatisoivat. Tapahtui hoivakodissa.
Läheiseni jäi hoitamatta. Hän jäi sänkyyn eritteisiinsä.
Vaippoja pidettiin jopa kolme päällekkäin, eikä niitä vaihdettu ajoissa. Eritteet valuivat läpi lakanoille.
Ihosairautta sairastavan sidokset olivat usein eritteissä. Suihkuun ei viety viikkoihin pyynnöistä huolimatta. Vessaan pääsi harvoin.
Hoitamattomuus johti peräpukamiin, hankaumiin ja haavoihin.
Hoitotilanteita tehtiin kahden voimin kiinnipitämällä, vaikka siihen ei ollut tarvetta. Rauhallinen, yhden ihmisen kohtaaminen olisi toiminut paremmin.
Kohtaamista ei osattu kiireessä. Kuulolaitetta ei pidetty. Maskien käyttöä jatkettiin, vaikka pakkoa ei enää ollut.
Lääkitystä lisättiin ilman suostumusta – vaikka läheiseni on lääkeherkkä.
Tilanteet, jotka olisi voitu hoitaa rauhallisesti ja hyviksi koetuilla vinkeillä, yritettiin ratkaista sopimattomilla lääkkeillä.
Kun en ollut paikalla, tämä oli todellisuus. Voi kuulostaa uskomattomalta, en itsekään uskoisi jos en olisi nähnyt ja kokenut läheiseni rinnalla.
Siksi hoidin läheistäni itse päivittäin, usein 2–6 tuntia. Vaihtoehtoja ei ollut. Toimin käytännössä ilmaisena työvoimana.
Ja kun lähdin hetkeksi lomalle, en voinut lähteä ilman järjestelyjä. Jouduin palkkaamaan sairaanhoitajan hoivakotiin. Vain siksi, että läheiseni saisi inhimillistä hoitoa ja pääsisi aamuisin vessaan. Ilman sitä hän ei päässyt vessaan ollenkaan. Ja hän jäi sänkyyn eritteisiinsä.
Päiviksi palkkasin seuraa pitämään ystävän, jonka kanssa läheiseni sai harrastaa ja joka kohteli häntä vertaisena.
Kun sote pettää, läheinen jää viimeiseksi turvaverkoksi. Turvaverkon ei pitäisi olla yksi ihminen.