Omaishoitajan näkökulmasta palvelujärjestelmä ei tunnu verkostolta, vaan hajanaiselta kokonaisuudelta, jossa ihminen helposti katoaa palvelujen väliin.
Näin omaishoitajana palveluverkosto ei tunnu verkostolta. Se tuntuu viidakolta. Palvelut näyttäytyvät hajanaisina, eikä kokonaisuus hahmotu.
Asiakasohjauksella ei ole kaikkia palveluita käsissään, eikä kukaan tunnu koordinoivan niitä yhteen.
Avuntarvitsijana minut ohjattiin ottamaan itse yhteyttä yksittäisiin palveluihin. Se tuntui raskaalta, sillä olinhan juuri kertonut tilanteen asiakasohjauksessa. Paljon myöhemmin selvisi, ettei kaikkia relevantteja palveluita edes tuotu esiin.
Palvelutarpeen arviointeja tehdään monia, eri palveluihin erikseen ja eri ihmisten toimesta. Samat asiat käydään läpi yhä uudelleen uusille ihmisille, mutta kokonaiskuvaa ei synny kenellekään.
Toimintatapa on turhauttava ja uuvuttava. Samaan aikaan puhutaan soten tehottomuudesta.
Kysyin myöhemmin, miksi arviointeja tehdään niin monia ja samat asiat käydään läpi yhä uudelleen. Vastauksena oli, ettei järjestelmässä ole riittävästi sellaista osaamista, joka kattaisi koko palveluvalikoiman.
Tämä kertoo paljon siitä, miten järjestelmä on rakennettu. Kokonaisuutta ei ole yhden ihmisen hallussa.
Tämä herätti kysymyksen: miten kokonaisuutta voidaan johtaa, jos kukaan ei hallitse sitä?
Olin mukana palvelutarpeen arvioinneissa, joissa oli paljon eri ihmisiä. Huoli vain kasvoi, kun tajusin, ettei kukaan katso kokonaisuutta, vaan se jäi minulle. Samalla koin, ettei minua kuunneltu.
Ihmistä ei näin nähdä kokonaisuutena. Tällöin yksilölliset tarpeet jäävät helposti tunnistamatta, kun kokonaisymmärrys ei ole kenenkään hallussa.
Palvelut eivät myöskään keskustele keskenään.
Palveluyksikkörajat ja yksiköiden vastuut näkyvät konkreettisesti siinä, miten asiakasta hoidetaan.
Esimerkiksi intervallijaksojen aikana kotihoidon palvelut katkeavat. Vaikka tarve ei katoa.
Tilanne voi olla absurdi: samat tutut kotihoitajat työskentelevät fyysisesti aivan lähellä, jopa samassa pihapiirissä, mutta eivät voi hoitaa omaa asiakastaan intervallijaksolla, koska palvelu kuuluu hyvinvointialueella eri kokonaisuuteen.
Tärkeä jatkuvuus puuttui.
Edes haavanhoitoa ei voinut käydä tekemässä tuttu hoitaja. Tutuista ihmisistä olisi hyötyä, edes yhdestä, jotta tieto tarpeista kulkisi ja palvelu toimisi. Näin omaishoitajakin voisi olla huoletta lomallaan. Mutta järjestelmä ei sitä tue.
Kun ihmisen oma ääni ei kuulu.
Vammaispalvelut ja yksityiset palvelut eivät aina kohtaa, vaikka kyse on samasta ihmisestä.
Läheiseni pystyi vielä kertomaan oman tahtonsa, mitä haluaa tehdä, kun henkilökohtaista apua haettiin. Silti tämä ei välittynyt vammaispalveluihin, koska tilanteet, joissa hän pystyi ilmaisemaan itseään turvallisesti, eivät olleet samoja kuin se, jossa päätös tehtiin vieraiden ihmisten toimesta.
Kun kokonaisymmärrys puuttuu, myös ihminen katoaa.