Omaishoitajuus ei alkanut yhdestä päätöksestä, vaan vähitellen kasvaneesta vastuusta tilanteessa, jossa hoiva ei enää toteutunut riittävällä tavalla.
Päätös ottaa läheiseni pois hoivakodista ei syntynyt yhdestä hetkestä. Se syntyi vähitellen – pienistä havainnoista, jotka alkoivat toistua.
Ensimmäisestä hoivakodista otin läheiseni pois, koska hänen vointinsa heikkeni, eikä hoito ollut riittävää. Muuttoa suosittelivat häntä hoitanut geriatri sekä kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon edustaja.
Tuolloin olin vielä läheisen auttaja: kävin mukana lääkärikäynneillä, vein häntä kahviloihin ja kannoin huolta. Samalla näin läheltä, että hoito ei toteutunut riittävällä tavalla. Se valvotti öisin.
Sen jälkeen siirryimme toiseen hoivakotiin, joka sijaitsi aivan kotimme vieressä. Se mahdollisti sen, että pystyin olemaan arjessa mukana päivittäin.
Olin toiveikas, että voisin olla tytär ja kantaa vähemmän huolta. Huomasin kuitenkin pian, että asioita jäi tekemättä, ja jouduin ottamaan vastuuta perushoidosta – tyttären roolin sijaan.
Olen tottunut työssäni tarkastelemaan arkea läheltä – havainnoimaan sitä, mitä oikeasti tapahtuu. Jatkoin tätä myös hoivakodeissa läheiseni kohdalla.
Aluksi pieninä tuntuneet asiat alkoivat muodostaa kokonaisuuden. Läheiseni jäi yhä useammin sänkyyn ilman, että häntä autettiin liikkeelle.
Asioita hoidettiin yksittäisinä toimenpiteinä, mutta kokonaisuutta ei tuntunut kukaan katsovan. Minun piti yhä useammin varmistaa itse, että sovitut asiat todella tapahtuivat.
Kun yritin selvittää asioita, en useinkaan saanut vastauksia edes yksittäisiin kysymyksiin. Tieto kulki huonosti, eikä omaista juurikaan informoitu.
Olin huolissani jo varhain niistä hiljaisista signaaleista, jotka viittasivat siihen, että kaikki ei ole kunnossa.
Jossain vaiheessa aloin tehdä arjessa yhä enemmän. Huomasin nopeasti, että ilman omaa osallistumistani asioita jäi tekemättä tai niitä pidettiin liian vaikeina.
Ymmärsin, että jos en tee itse, ne jäävät tekemättä. Sitä ei koskaan sanottu ääneen – mutta vastuu siirtyi minulle.
Olisin halunnut olla tytär ja luottaa siihen, että hoivakodissa asiat hoituvat. Valitettavasti näin ei ollut.
Omaishoitajuus ei alkanut yhdestä päätöksestä. Se alkoi siitä, että vaihtoehtoja ei enää ollut.
Virallisesti omaishoitajaksi jäin vasta tammikuussa 2024, kun otin läheiseni pois kolmannesta hoivakodista. Todellisuudessa rooli oli alkanut jo paljon aiemmin.
Kirjoitan näitä muistelmina, koska haluan tuoda esiin sitä todellisuutta, jossa läheisen auttajana saatamme joutua elämään.
Tämä on ensimmäinen kirjoitus sarjassa “Omaishoitajan muistelmia”. Seuraavassa osassa avaan tarkemmin sitä, miltä palveluverkosto näyttää omaishoitajan arjessa.