Olen viime vuodet toiminut omaishoitajana läheiselleni – aluksi auttajana, vähitellen yhä enemmän vastuuta kantaen.
Tilanne kehittyi vuosien aikana niin, että tammikuussa 2024 tein päätöksen ottaa läheiseni pois hoivakodista. Samassa yhteydessä hain virallista omaishoitajastatusta, ja toimin nyt omaishoitajana vaativimmassa hoitoluokassa.
Tämä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Päätös syntyi tilanteessa, jossa hoiva ei toteutunut riittävällä tavalla eri palveluissa – ja vastuu siirtyi käytännössä minulle.
Taustaltani olen työskennellyt strategisen palvelumuotoilun parissa kehittäen organisaatioiden uudistumiskykyä, asiakas- ja työntekijäkokemusta, toimintakulttuuria sekä palvelukokonaisuuksia ja ekosysteemejä. Työssäni teen mm. näkyväksi todellisuuden yli organisaatiorajojen.
Juuri siksi kokemus on ollut pysäyttävä: en ole pystynyt auttamaan omaa läheistäni järjestelmässä, jonka pitäisi tukea asiakkaan arkea ja lähteä hänen maailmastaan.
Olen nähnyt läheltä, miten palvelujärjestelmä toimii arjessa. Kaikki ei ole mennyt niin kuin pitäisi.
Yksi toistuva asia on jäänyt erityisesti mieleen: kun yrittää pyytää apua, usein sanotaan, että yksittäisiin tapauksiin ei voida ottaa kantaa. Se tuntuu siltä kuin seinä tulisi vastaan.
Oma kokemukseni on, että juuri niissä yksittäisissä tilanteissa näkyy, miten järjestelmä oikeasti toimii tai ei toimi – kykeneekö se ymmärtämään avuntarvitsijan tilannetta ja toimimaan silloin, kun ihminen tarvitsisi apua eniten.
Olen päättänyt alkaa kirjoittaa lyhyitä tekstejä “Omaishoitajan muistelmia” -sarjana. Tavoitteeni ei ole syyllistää yksittäisiä ihmisiä, vaan kuvata ilmiöitä ja kokemuksia, joista pitäisi pystyä keskustelemaan avoimesti.
Kirjoitukset käsittelevät kokemuksia sekä kotihoidon ajalta että niiltä vuosilta, jolloin läheiseni asui hoivakodeissa.